Onko Kalevala pyhä kirja?
Elias Lönnrot erotti suomalais-karjalaisessa kansanperinteessä kaksi tiedon tasoa: päiväpuolen ja yöpuolen. Päiväpuoli käsittelee näkyvää maailmaa – ilmiöitä, joita voi jäsentää loogisesti ja tieteellisesti. Yöpuoli taas edustaa syvempää tiedon muotoa: symbolista, arkkityyppistä ja henkistä viisautta, joka ei avaudu suoralla analyysillä, vaan sisäisellä virittäytymisellä. Näiden kahden tason yhdistyminen tuottaa syntytietoa – tietoa, joka ei ole vain oppimista, vaan muistamista, joka kumpuaa ihmisen ja maailmankaikkeuden yhteisestä alkulähteestä.
Kalevala ei ole pelkkä kansanrunouden kokoelma. Se on eurooppalaisessa kulttuurihistoriassa harvinaislaatuinen henkinen eepos, jonka synty pohjautuu muinaiseen esoteeriseen tietoon ja suulliseen viisausperinteeseen. Se ei ehkä kanna ortodoksisen uskonnon tunnuksia kuten vedat tai raamatulliset kaanonit, mutta se toimii samalla tavalla: karttana henkisen kehityksen prosessille, jossa ihminen käy läpi sisäisen muodonmuutoksen.
Vertailtaessa Kalevalaa muihin maailman pyhiin kirjoituksiin – kuten Bhagavad Gitaan, Tao Te Chingiin tai Gnostilaisiin evankeliumeihin – sen arkkityyppinen rakenne, vihkimystarinat ja kosmogoninen koodi asettuvat samaan kategoriaan. Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen hahmot eivät ole vain kansallisia hahmoja, vaan universaaleja psyyken arkkityyppejä, jotka edustavat hengen, tahdon ja halun dynaamista vuoropuhelua – aivan kuten vedisissä tai platonisissa järjestelmissä.
Kalevalan runot seuraavat spiraalimaisesti etenevää kehityskaarta: alkusynty, luominen, erottaminen, taonta, koettelemus, kuolema, uudestisyntyminen ja eheys. Tämä rakenne ei ole sattumanvarainen, vaan kuvastaa samaa vihkimyksellistä kaavaa, joka tunnetaan kaikissa suurissa esoteerisissa traditioissa – tantrassa, alkemistiikassa, gnosiksessa ja joogan eri kouluissa.
Sen sijaan, että Kalevalaa tulkittaisiin vain historiallisen kansalliseepoksen näkökulmasta, sen sisältö on luettava kuin allegorinen sisäinen alkemia, jossa Sampo ei ole fyysinen esine, vaan symboli sisäisestä koherenssista, yksilön ja maailmankaikkeuden rytmisen yhteyden palautumisesta.
Lönnrotin roolia ei voi ymmärtää pelkkänä kerääjänä tai toimittajana. Hänen työnsä rinnastuu siihen, mitä Patanjali teki joogalle, mitä Sun Tzu teki sodankäynnin taiteelle tai mitä Charaka teki ayurvedalle – hän kokosi sirpaleista järjestelmän, joka säilytti muinaisen tiedon ytimen, mutta saattoi sen aikansa ihmisille ymmärrettävään ja toimivaan muotoon.
Kalevalan pyhyys ei siis ole riippuvainen sen historiallisesta autenttisuudesta, vaan sen symbolisen kielen kyvystä avata meissä ovi sisäiseen maailmaan. Se on suullisen viisausperinteen kiteytymä, joka kantaa samaa syvärakennetta kuin muutkin maailmankaikkeuden lainalaisuuksia kuvaavat mystiset tekstit.
Siksi Kalevala on vertaisessa asemassa maailman henkisten mestariteosten rinnalla. Ei siksi, että se jäljittelisi niitä – vaan siksi, että se versoo samasta arkkityyppisestä lähteestä.
