Olkinuora ja Nuora suvut

Kirkkokunta erotti, kalevalaisuus yhdisti

"Niin pian kun vaan astut jalkasi näiden seurakuntain rajan sisään, tulee vanhan-aikuinen runo-laulu vastaasi yhtä täyteläisenä, yhtä suloisena kuin Pohjais-Karjalassakin."

– August Ahlqvist Pyhäjärvestä, Metsäpirtistä ja Raudusta matkakertomuksessaan v. 1854

Kalevalainen kansankulttuuri on usein pelkistetty vain Kalevala-eepokseen ja runonlauluun, vaikka se on paljon laajempi ilmiö. Se ei ollut vain tarinoita ja loitsuja, vaan ennen kaikkea arkinen tapa- ja periaatetraditio, joka ohjasi ihmisten elämää.

Tämä perinne yhdisti ihmisiä yli uskontorajojen. Siinä missä kristilliset kirkkokunnat loivat eroja, kalevalainen elämäntapa säilyi yhteisenä perustana, joka ei ollut sidottu dogmeihin. Se mukautui uusiin vaikutteisiin vain, jos ne sopivat sen sisäiseen logiikkaan ja arvopohjaan. Tämä teki siitä vahvan ja pitkäikäisen kulttuurisen jatkumon.

Kalevalainen perinne – yhteisön liima

Kalevalaisuuden juuret ulottuvat yli 2500 vuoden taakse varhaiskantasuomalaisiin yhteisöihin. Se ei ollut vain henkistä perinnettä, vaan käytännön elämäntapa, joka ohjasi elämää monin tavoin:

• Yhteisöllisyys ja sukuyhteys: perhe, kihlakunta ja pitäjä olivat keskeisiä yksiköitä.

• Velvollisuudet ja elinkeinot: jokaisella oli paikkansa ja vastuunsa yhteisössä.

• Luonnonmystiikka ja tietäjyys: tietäjät, loitsut ja parannusperinteet olivat olennainen osa elämää.

• Runonlaulu ja kansanperinne: tieto siirtyi sukupolvelta toiselle laulujen ja kertomusten kautta.

• Sukupuoliroolit ja tapakulttuuri: kuten dharmashastrat hindulaisuudessa, myös kalevalainen perinne sisälsi normiston, joka määritteli eri elämänalueiden toimintaperiaatteet.

Viikinkiaikaa (800–1150) pidetään sydänkalevalaisena kautena, jolloin perinne oli laajimmillaan ja vaikutti voimakkaasti suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuriin.

Olkinuora-suku ja kalevalainen jatkumo

Kirjalliset lähteet kertovat, että Antrean Olkinuorat kuuluivat Äyräpään kihlakuntaan jo 1500-luvulla, kauan ennen savakoiden eli savolaisten uudisasukkaiden saapumista. Olkinuorien esi-isät olivat todennäköisesti Kannaksen kantaväestöä, äyrämöisiä, joiden keskuudessa kalevalainen perinne säilyi vahvana.

1800-luvulla Nuorien asuttamat Metsäpirtti, Pyhäjärvi ja Rautu olivat tunnettuja runonlauluperinteestään ja olivat harvoja Kannaksen seutuja, joita pidettiin erityisinä runojen syntypaikkoina – kuten myös Inkeri.

Olkinuora-suvun oma perimätieto kertoo, että esi-isät osallistuivat Antrean ensimmäisen kirkon rakentamiseen ja saivat Olkinuora-nimen kirkonkellon nostamisesta olkisen nuoran avulla. Samoilla seuduilla esiintyy myös enemmän nuoranpunontarunoja kuin missään muualla Suomessa tai Karjalassa.

Suvun kotikylässä oli useita hiisiä, esikristillisiä pyhiä paikkoja, joissa toimitettiin rituaaleja luonnonhaltijoille ja Ukolle. Näitä paikkoja voidaan pitää varhaisina yhteisöllisyyden ja perinteen keskuksina, joissa harjoitettiin kalevalaista elämäntapaa.

Kalevalaisuus osana arkea

Kalevalainen elämäntapa ei ollut pelkkä uskomusjärjestelmä, vaan käytännön perinnettä, joka ilmeni monilla elämänalueilla:

• Jokamiehenoikeudet – jatkumoa vanhalle erämaan laille.

• Lähiruokakulttuuri ja luonnon hyödyntäminen – metsästys, kalastus ja keräily olivat keskeisiä elinkeinoja.

• Luonnonmukainen terveydenhoito – kansanparannus ja yrttiperinne olivat tärkeä osa elämää.

• Estetiikka ja esineperinne – kalevalainen taide näkyi koruissa, veistoksissa ja tekstiileissä.

Kristinusko pyrki kitkemään osan perinteistä pois, mutta ihmiset jatkoivat niitä papiston selän takana. Runonkerääjät ovat kertoneet, kuinka kyläläiset palasivat vanhoihin tapoihinsa heti, kun papit poistuivat paikalta.

Ägräs – luonnon ja elämän kierto

Ägräs on usein kuvattu pelkkänä "kasvillisuuden haltijana", mutta todellisuudessa hän edusti paljon enemmän. Hän oli koko maanviljelyksen, hedelmällisyyden ja rajojen suojelun symboli, ja hänen merkityksensä laajeni myös huoltovarmuuteen ja luonnonmukaiseen ruoantuotantoon.

Ägräs oli elämän jatkuvuuden takaaja, ja hänen symbolinaan toimi vuodenkiertoa kuvaava aurinkoristi. Hän oli osa kalevalaista tapaperinnettä, joka ohjasi ihmisten elämää käytännössä.

Kuvat äyrämöispuvuista Suomen kansallismuseon digiarkistosta.

Karjalaisten sukunimien perinne

Karjalaisuudelle on ominaista ehkä maailman vanhin tavallisen kansan sukunimijärjestelmä. Tyypillisesti sukunimi periytyy isän suvun kautta, ja isä toimii suvun päämiehenä. Perinteen mukaan ihminen kuuluu vain yhteen sukuun. Perhe, suku, kihlakunta, pitäjä ja seura ovat perinteisiä yhteisöllisen järjestäytymisen peruspilareita.

Niin turkiskaupan kuin kaskiviljelyn aikana yhteisten nautinta-alueiden ja saaliinjaon perustana olivat sopimukset ja luottamus – pito. Tämä sitoutuminen yhteisiin sääntöihin takasi oikeudenmukaisuuden ja yhteisön jatkuvuuden.

Karjalaisille on tyypillistä suvun syntytarina. Esivanhemmat ovat kertoneet lapsilleen ja lapsenlapsilleen perimätietoa siitä, kuinka heidän esi-isänsä osallistuivat ensimmäisen kirkon rakentamiseen Karjalan Antreassa. Tarinan mukaan veljekset saivat Olkinuora-sukunimen palkintona kädentaidoistaan ja kirkonkellon nostamisesta olkisen nuoran avulla.

On merkittävää, että juuri samoilla seuduilla esiintyy suomalaisissa runoarkistoissa nuoranpunontarunoja enemmän kuin missään muualla Suomessa tai Karjalassa. Tämä viittaa syvään kulttuuriseen jatkumoon ja perinteen vahvaan säilymiseen.

Hiidet ja esikristillinen perinne

Olkinuoran kylässä on ollut useita hiisiä, eli esikristillisiä pyhiä paikkoja, jotka toimivat luonnonuskonnollisina vastineina myöhemmille kirkoille. Hiisissä uhrattiin antimia luonnonhaltijoille ja Ukolle sekä suoritettiin muita rituaaleja. Sukunimenannon myötä kylä nimettiin Olkinuoran kyläksi.

Suvun keskuudessa Olkinuoraa on verrattu ylisukupolviseen jatkumoon, jossa nuoran säikeet kuvaavat suvun yksittäisiä jäseniä. Tarinaperinne kantaa mukanaan esikristillistä identiteettiä, kotiseuturakkautta, isänmaallisuutta sekä neuvokkuuden ja sopeutumisen henkeä.

Kun kirkko kielsi runot ja mustamaalasi hiidet, suvun esi-isät sopeutuivat uuteen tilanteeseen. He osasivat tunnistaa ja omaksua sen, mitä uusi kulttuuri tarjosi hyvänä – kuitenkaan unohtamatta omaa alkuperäänsä. Tietoisuus juurista on säilynyt tähän päivään asti, ylpeänä ja kunnioitettuna.

Varhaisimmat tiedot

Sukuvaakunan käytölle on saatu käyttölupa tähän artikkeliin.

Olkinuorista kertova vanhin kirjalähde J.W. Ruuthin kirjoittama Wiipurin kaupungin historia vuoteen 1617 mainitsee tilikirjojen mukaan Viipurissa olleen Olkinuoria jo 1400- luvun lopussa ja 1500-luvun alussa. Olkinuora lyhentyi Nuoraksi Metsäpirtissä vuonna 1688 helpottamaan silloista ulkomaankauppaa ja kielimuuria. Suvun vaiheista ja sukututkimuksesta on tehty sukukirja Olkinuoran sukuseuran toimesta. Kirjan on koonnut pääasiassa Keijo Olkinuora. Sukuvaakunan on suunnitellut heraldikko Kaj Kajander ja sen omistaa Olkinuora sukuseura. Vaakunassa on punaisessa kilvessä kolme kultaista tyvestä nousevaa tähkäpäistä olkea ristissä ja risteyksessään palmikoituen.

Suku jakautuu kolmeen osaan, joita kolme olkea kuvaavat:

• Antrean Olkinuorat

• Kaukolan Olkinuorat

• Sakkolan/Metsäpirtin Nuorat

Suvun perinteentaitajien suhde kalevalaiseen runouteen

Olkinuora & Nuora suvuilta on kerätty kansanrunoja, tarinoita, taikoja, arvuutuksia ja myöskin muuta kansanperinnettä. Perimätiedon mukaan sinnikkyys, ahkeruus, neuvokkuus, oma-aloitteisuus, huolenpito, kauneus, ilo, käsityötaidot, luonnonparannustaito ja tietäjyys ovat olleet tyypillisiä ominaisuuksia.

Varmuudella Metsäpirtin Nuorien runoja en ole löytänyt Kalevala-eepoksista. On kuitenkin selvää, että kiitos kalevalaisesta kansanperinteestä kuuluu käytännössä jokaiselle, joka eli kansankulttuuria laulupitäjissä ja kylissä, sekä siirsi perinnetietoa eteenpäin. Pitäjä-kulttuuri runolauluineen, perinteineen, taikoineen, tietoineen ja taitoineen yhdisti ainakin eräissä tapauksissa niin ortodokseja kuin luterilaisia.

Kaikki runonkerääjät, kuten vuoden 1847 stipendiaattikerääjät, eivät ottaneet läheskään kaikkien runolaulajien nimiä ylös, joten on luonnollista todeta myös se että kalevalaisissa runoissa kuuluu runoseutujen kollektiivinen ääni.

Mie kyselin kyyhkyseltä,
Tipaselta tiijustelin,
Kumpaa on parempi eleillä,
Tyttönä ison kotona
Vai miniänä miehelässä.
Tijainenkin leksahutti,
Kyntö-rastas raksautti:
Tyttön on paremp eleillä
Kun miniänä miehelässä.

Nuora, Metsäpirtti, SKVR

Etelä-Karjalan kansanrunous eli rikkaimpana juuri sukusijoillamme Laatokan rantakaistaleella, Pyhäjärven, Raudun ja Metsäpirtin pitäjien alueilla. Niistä on tallennettu valta-osa Etelä-Karjalan vanhimmasta kansanrunoudesta, erään laskutavan mukaan 5700 runotoisintoa eli 40% kaikista Etelä-Karjalan runoista. Alueelta tallennettuja vanhimpia runoaiheita ovat muun muassa Iso härkä, Iso tammi, Kantele-jakso, Kojosen pojan kosinta, Kultaneito, Kuolinsanomat, Maailman synty, Veneenveisto ja laivaretki, Venepuun etsintä ja Väinämöisen polvenhaava. (Eteläkarjalan vuosikirja 2003 - Mikko Europaeus). Tärkein alueen runonlaulajasuku on kiistatta Waski-suku, jonka tunnetuin laulaja oli koko Suomen eniten runoja antanut Larin Paraske.

Runonlauluperinteen rikkautta kyseisellä alueella on yritetty selittää monin eri tavoin, kuten asutuksen muinaishistorialla sekä rajaseudulla kouliintuneella ja synkretistisesti rikastuneella kulttuuri-identiteetillä.

Ruotsin ja Venäjän raja jakoi Karjalan viisi kertaa 400-vuoden aikana. Karjalan vaakunassa on kaksi miekkaa: lännen suora ja idän käyrä sapeli. Niiden välissä korpisissa kodeissaan esivanhempamme yrittivät säilyttää identiteettiään ja kultuuriaan melkoisella sitkeydellä ja sisulla läpi monien sotien ja vainojen.

Metsäpirtin nimestäkin kerrotaan karjalaisille tyypillistä alkutarinaa: sen kerrotaan alkaneen satoja vuosia sitten vihollisjoukkoja metsään paenneen soturin paikalle rakentamasta ensimmäisestä piilopirtistä. Tuo piilopirtti nimettiin Metsäpirtiksi.