Jumala

Ilmatar Robert Wilhelm Ekmanin maalauksessa (1860)

Ilmarinen ja Indra – jumaluuden ytimessä

Suomalais-karjalaisessa mytologiassa seppä Ilmarinen tunnetaan taivaankannen takojana, Sammon rakentajana ja luomisen voimien hallitsijana. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan ole vain kansallisen eepoksen luomus, vaan sen taustalla piilee universaali arkkityyppi – kosminen seppä, joka on tuttu lähes kaikissa maailman mytologioissa.

Vertailtuna muinaiseen vediseen mytologiaan, Ilmarisen lähin vastine löytyy Intian Rigvedasta: Indra, taivaan ja ukkosen jumala, sankari ja kaaoksen voittaja. Indra tunnetaan erityisesti taistelustaan Vrtraa vastaan, joka pidättää vedet ja estää elämän kierron. Kalevalaisessa myytissä Ilmarinen puolestaan kohtaa Pohjan Akan – feminiinisen, voimallisen vastavoiman, joka haastaa hänen luomistehtävänsä. Kyseessä on sama myyttinen kaava eri kulttuurien murteilla: järjestyksen ja kaaoksen välinen jännite, joka synnyttää maailman.

Ilmarinen, kuten Indra, ei ole vain taivaan herruutta edustava hahmo, vaan hän on myös väline maailmankaikkeuden järjestämiseen. Hän käyttää käsiään, tulta ja rytmiä – alkemian keinoja – muokatakseen kaaoksesta kosmoksen. Tämä myyttinen taonta ei ole teknistä, vaan luonteeltaan henkistä ja metafyysistä: se kuvaa sitä, miten ihminen voi tahdollaan, kärsimyksellään ja harjoituksellaan muovata oman sisäisen maailmansa todellisuudeksi.

Jumala sanan alkuperä ja merkitys

Sana Jumala ei ole kristinuskon omistama. Se esiintyy kaikissa suomen lähisukukielissä ja palautuu paljon kauemmas menneisyyteen kuin yksikään lähetystyö. Sanueen juuret johtavat arjalaiseen, indoiranilaiseen kielikerrostumaan, jossa dyumán tarkoittaa loistavaa, kirkasta ja taivaallista – kuvausta, jota vedateksteissä käytettiin Indrasta.

Suomalaisessa traditiossa Jumala on aina viitannut korkeimpaan periaatteeseen – taivaan valtiasta, elämän antajaa ja kuoleman tuomitsijaa, kosmista järjestystä ylläpitävää ykseyttä. Tässä merkityksessä se vastaa monien muiden viisausperinteiden jumalakäsitystä. Jumala ei ole mies eikä nainen, vaan kahden voiman liitto, alkuperäinen eheys, josta kaikki jakautuminen saa alkunsa. Tämä ykseys ilmenee eri traditioissa kaksinaisena: Shiva ja Shakti, Purusha ja Prakriti, Taivas ja Maa, Ilmari ja Väinämöinen, Ukko ja Akka.

Jumi – luomisen ja kuoleman kaksoisperiaate

Jumin hahmo suomalaisten kansanperinteessä on Jumalan arkkityyppinen muoto: sekä elämän alkulähde että kuoleman herra. Jumi ei ole vain luova voima vaan myös hajottaja. Tämä näkyy muun muassa rukiin kaksoistähkissä, yhteenkasvaneissa nauriissa tai kuolemankello-nimityksessä, jolla kutsutaan lahopuussa eläviä toukkia, joiden nakutus ennusti kuolemaa.

Kaksoishahmoinen Jumi on myös muistuma maailmansyntymyytistä, jossa maailma syntyy alkulolennon kuolemasta – aivan kuten Ymirin ruumis muuntuu maailmaksi pohjoismaisessa perinteessä. Tämän vuoksi Jumiin liitetään sekä seksuaalisuuden pyhä voima että sen rajoitus: Jumissa makaaminen kekrin aikaan symboloi rajaa, jonka ylittäminen liittää ihmisen kuoleman ja syntymän mysteeriin.

Kalevalainen kosmologia ja Ishta Devata

Kalevalassa maailma syntyy murtuvasta munasta – monien kulttuurien tunnetusta kosmogoniasta, jossa yksi jakautuu moneksi, mutta säilyttää sisäisen yhteytensä. Tämä ykseyden ja moninaisuuden jännite ei ole vain myyttinen, vaan se toimii pohjana kaikelle henkiselle kehitykselle.

Vedinen joogaopetus käyttää käsitettä Ishta Devata – "omavalintainen jumalallinen muoto". Se tarkoittaa, että jokaisella ihmisellä on oikeus ja vapaus lähestyä jumaluutta oman sielunsa resonanssin kautta: olipa se Väinämöinen, Kristus, Aurinko, tuli tai esi-isien henki. Ishta Devata ei ole fiktiivinen projekti, vaan arkkityyppinen ihanne, sisäinen valo, joka ohjaa meitä kohti alkuperäistä Itseämme, Atmania.

Jumala ei tarvitse nimeä ollakseen todellinen. Nimi on portti – muoto, joka auttaa mieltä suuntautumaan kohti formin tuolla puolen olevaa. Se, mitä muinaissuomalaiset palvoivat, ei ollut kaukainen olento, vaan kaiken läpäisevä elämän henki, joka asuu kaikessa mikä on, ja joka ilmenee voimassa, väessä, viisaudessa ja viljassa.

Kulttuurinen muisti ja synkroninen alkuperä

Tämä arkkityyppinen kertomus taivaan seppäjumalasta, kaksinaisesta alkuolennosta ja kuolemasta syntyvästä maailmasta ei ole yksittäinen kulttuuriperintö. Se on osa yhteistä myyttistä muistia – kollektiivista kieltä, joka on säilynyt eri kulttuurien suullisissa ja kirjallisissa perinteissä. Kalevalan maailma ei siis ole erillinen Vedasta, Eddasta tai Gilgameshista. Se on yksi säie suuressa, kudotussa myyttien verkossa.

Kun Ilmarinen takoo taivaan ja Indra murtaa vuoret, kyse ei ole vain tarinasta – kyse on symbolisesta kartasta, joka kuvaa sitä, miten ihminen kykenee murtamaan sisäiset esteensä, puhdistamaan mielensä myrkyt ja rakentamaan itsessään uuden maailman.

Se on alkemiaa, jossa ihminen syntyy uudelleen – ei vain yksilönä, vaan jumalallisena osana maailmankaikkeuden ykseyttä

Juhana Kainulainen saneli vuonna 1828 Elias Lönnrotille Karhun synnyn:

Juumin Ukko, Juumin Akka,
Juumin entiset eläjät;
Rusko mullasta ruvennut,
muista Murrin syntyneksi,
pahan karren kasvanneksi,
Pohjolan pitkässä perässä,
Suomen suuressa salossa,
Lapin maassa laukiassa.

Väinämöinen ja Pohjanneito, Robert Wilhelm Ekman 1861

Martti Haavio kirjoittaa:

“Kun idän ja lännen lähetyssaarnaajat saapuivat itämerensuomalaisten kansojen luo tuomaan kristillistä sanomaa, he kohtasivat täällä Jumalan. Nimi ei ollut katteeton. Jumalalla oli valmiina samanlaatuisia funktiota kuin kristinuskon jumalalla…. heillä (lähetyssaarnaajilla") ei tosiaankaan ollut vaivaa perusasian selvittämisessä; monet niistä tunnettiin ennestään. Käännyttäjät eivät kohdanneet primitiivistä kulttia. He kohtasivat Jumalan kultin. … Jumala ei väistynyt, vain riitit väistyivät ja vaihtuivat uusiksi.”

---