Olkinuora ja Nuora suvut

Kuva: Taru Elovirta

Kirkkokunta erotti, kalevalaisuus yhdisti

Niin pian kun vaan astut jalkasi näiden seurakuntain rajan sisään, tulee vanhan-aikuinen runo-laulu vastaasi yhtä täyteläisenä, yhtä suloisena kuin Pohjais-Karjalassakin.

- August Ahlqvist Pyhäjärvestä, Metsäpirtistä ja Raudusta matkakertomuksessaan v.1854

Pyhäjärwi, Sakkula ja Raudun pitäjä owat niin synkkiä Äyrämöisiä, että täällä koko näistä nimistäkään ei tiedetä mitään, tahi jos ketä waimoa sanotaankin Sawakoksi, niin on samalla myös sanottu hänestä kaikki, mitä waimoihmisestä ilkeintä sanoa woipi.

- Sawakot ja Äyrämöiset Wiipurin läänissä. Suometar 32, 11.8.1854

Kalevalainen kansankulttuuri liitetään joskus harhaanjohtavasti pelkästään Kalevala-eepokseen, runonlauluun ja tiettyihin runonlaulajiin. Vuoroin se tahdotaan omia yksin suomalaisille, yksin Vienan Karjalaan, yksin luterilaisille tai pelkästään ortodokseille.

Kalevalainen kansankulttuuri oli mielestäni kuin mytologinen liima, joka yhdisti eri etnisistä taustoista tulevia itämerensuomalaisia kansoja, kuten karjalaisheimoja. Kalevalaisuus perustui esikristilliseen itämerensuomalaisuuteen, jonka on arveltu muodostuneen esikalevalaisella ajalla 500 eaa. paikkeilla. Runojen vanhimmat kerrostumat ovat kivikauden shamanismissa.

• Kalevalaisuus on alkuperältään varhaiskantasuomea puhuvan ja Suomenlahden eteläpuolella asuvan väestön 2500-vuotta vanhaa heimokulttuuria, luonnonmystiikkaa, sekä tieto- ja tapaperinnettä. Kansanmusiikin parissa esimerkiksi viikinkiaikaa 800-1150 sanotaan sydänkalevalaiseksi ajaksi.

• Myöhäiskalevalaista kulttuuria elivät esimerkiksi Metsäpirtin kuuluisat Waski suvun ortodoksit, sekä ei niin tunnetut luterilaiset suvut, kuten vaikkapa Metsäpirtin Nuorat.

• Kaikkein rikkain runoalue oli Inkeri, jossa yhteensä yli 15 000 runotoisintoa kerättiin todistetusti sekä luterilaisilta että ortodokseilta (mm. Europaeus - Pieni Runoseppä). Inkerissä runolaulu oli enemmän naisten- ja Metsäpirtissä enemmän (mutta ei yksinomaa) ortodoksien perinnettä.

• Kansanrunoissa veljekset Kaleva ja Untamo ajautuvat toisistaan erilleen. Myöhemmin heidän sukunsa alkavat sotia keskenään. Joissakin runoissa Kalevan suku tarkoittaa karjalaisia, mutta ei kaikissa. Voimme päätellä että ei ollut olemassa vain yhtä kalevalaisuutta eikä vain yhtä Karjalaa. Kalevalaisuus ei rajoittunut pelkkään runonlauluun. Runonlaulu on toki kalevalaisen kulttuuriperinteen tunnetuin ilmaisumuoto ja ydinolemus, varsinkin näin nykyisyydestä käsin tarkastellen.

Satojen vuosien, jopa yli vuosituhansien ajan kalevalaisuus kulki suullisena- ja tapaperinteenä sukupolvelta toiselle. Se oli syvää ikitietoa elämästä, sekä eränkäynti-, turkis- ja kaskikulttuurista, synnyttäen jatkuvasti uusia sanontoja, arvuutuksia, leikkejä, loitsuja, sisältäen esimerkiksi luontosuhteen, erätaidot, pyyntikulttuurin, käsityöläisyyden, maaseudun elinkeinot, kansanparannustaidot ja tietäjyyden. Turkis- ja kaskikulttuuri perustui vanhaan erämaan lakiin, josta nykyaikaiset jokamiehen oikeudet ovat peräisin. Tämän kulttuurin parissa syntyi myöskin jakoveljien perustamia seuroja, jotka ovat toimineet myös inspiraation lähteenä monille nykyaikaisille seuroille.

Estetiikkansa puolesta karjalaisissa rautakauden koruissa, puukkojen kahviossa ja muissa esineissä paistaa omaperäinen tyyli. Kyseistä kasvi- ja nuorapunontakuviota kutsutaan karjalan ornamentiikaksi. Sellaiseen taituruuteen eivät nykypäivän taidetakojat tahdo yltää.

Metsäpirtti/Rautu/Sakkola akselilla maailman katsottiin syntyneen pääskysen kultaisesta munasta. Runoissa kerrottiin muun muassa Väinämöisesta, Ilmarisesta, Jeesuksesta ja Mariasta. Arvuutuksilla ihmiset kehittivät oivalluskykyään ja runoilla loivat yhdistävää ilmapiiriä. Kirjoittamattomassa kulttuurissa suullinen- ja tapaperinne sisälsivät käytännössä kaiken tiedon mitä ihminen elämässään tarvitsi. Tiedot, taidot ja työkalut perittiin vanhemmilta. Tärkeimmät loitsut olivat pyhiä salaisuuksia, joita ei saanut paljastaa muille, varsinkaan ulkopuolisille. Tästä huolimatta, tai oikeastaan juuri tästä syystä, papit halusivat kieltää - ja kielsivätkin kaikki runot, virpominen ja pääsiäiskeinut mukaan lukien. Niiden uskoteltiin olevan saatanasta. Kirkko pakotti kansalle omat vieraat tapansa, vaikka tietysti kirkko toi mukanaan myös hyvää, varsinkin isossa mittakaavassa.

Karjalaisuuden jäljillä

Geenitietojen perusteella itä-pohjois-suomalaiset eroavat etelä-länsi-suomalaisista. Vanhimpina Suomen heimoina on pidetty seuraavia:

• Itä-suomalaiset eli karjalaiset

• Länsi-suomalaiset eli hämäläiset

• Pohjoissuomalaiset eli saamelaiset

Itä-pohjoissuomalaiset ovat erään näkemyksen perusteella vanhoja metsästäjäkeräilijöitä, joilla yleinen geneettinen isälinjan tyyppi on N1c. Etelä/länsi-Suomessa isälinja on l1, joka on yleinen skandinaaveilla ja tulee germaaneilta. Saamieni tietojen perusteella N1c löytyy yleensä Olkinuorilta ja Nuorilta. Omatkin geneettiset jälkeni ovat 100% itä/pohjoissuomalaiset: Pohjois-Pohjanmaa, Lappi, Kainuu, Karjala…

Vanhoissa venäläisissä kartoissa ja kronikoissa mainitaan muun muassa Jäämit, Bjarmit, Qvenit ja Csudit. Venäläisten karjalaisista käyttämä sana "Csudi" saattaa yhden näkemyksen mukaan Suomi sanan alku. Kun verrataan Kalevalaisen kansanrunouden tärkeimpiä keräysalueita ne mukailevat Csudien asuinalueita.

Alkuperäiset kannaksen karjalaiset on samaistettu äyrämöisheimoon joka polveutuu Äyräpään pogostanasta eli kihlakunnasta. Äyräpää mainitaan jo 1323 Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa. Erään näkemyksen mukaan heidän sukunsa kantaisä oli Ägräs, nauriiden, herneiden, papujen, pellavan, hampun, eräiden muiden viljelykasvien sekä hedelmällisyyden, maanviljelyn, rajojen ja elinkeinon haltia (Väinö Voionmaa - Suomen Karjalan Heimon Historia, Martti Haavio - Karjalan Jumalat). Jotkut ovat sitä mieltä, että karjalaisten tulisi saada alkuperäiskansan status.

Kuvat äyrämöispuvuista Suomen kansallismuseon digiarkistosta.

Kirjallisten lähteiden valossa tiedämme että monien muiden karjalaissukujen ohella Antrean Olkinuorat kuuluivat Äyräpään kihlakuntaan 1500-luvulla, paljon ennen savakoiden eli savolaisten uudisasukkaiden saapumista 1600-1700 luvuilla. Olkinuorien esi-isät ovat mitä todennäköisimmin sitä kannaksen kantaväestöä, jota kutsuttiin äyrämöisiksi. Heidän keskuudessa kalevalainen kulttuuri on elänyt hyvin kauan. 1800-luvulla Nuorien asuttamat Metsäpirtti (silloinen Sakkola), Pyhäjärvi ja Rautu olivat vahvasti äyrämösalueita, juuri niitä harvoja seutuja joihin yleisesti kannaksella viitattiin erityisinä runojen syntypaikkoina (myös Inkeri tunnettiin tästä). Eri alueilla kerrottiin paikkakunnalle tyypillisiä legendoja, joiden kautta välitettiin yhteistä kansanuskoa ja kansanhurskautta. Eettistä yhdenmukaisuutta löytyykin juuri tässä mielessä Metsäpirtti - Pyhäjärvi - Rautu akselilta, esimerkiksi Neito ja Lohikäärme - runon muodossa.

Kalevalaisuuden sisäistä traditiota etsimässä

Luterilaiset äyrämöiset erosivat luterilaisista savakoista murteensa, naisten yksityiskohtaisesti koristeltujen rekkopukujen sekä konservatiivisemmaksi luonnehditun asenteensa puolesta. Savakot olivat vapaamielisempiä, kun taas äyrämöiset enemmän traditionalisteja. Kummatkaan eivät solmineet avioliittoja muunheimoisiksi koettujen kanssa. Molemmilla on ollut vahva identiteetti ja heimotunne, joka erotti savakot ja äyrämöiset toisistaan, vaikka molemmat olivatkin päällisin puolin luterilaisia. Vahvan toiseuttamisen taustalla oli vanhat reviireihin, metsästys- ja kaskimaihin, sekä kalavesiin liittyvät riidat ja heimosodat. Kalevalaisten ja Untamolaisten mytologia voi liittyä äyrämöisiin ja savakoihin.

Kuitenkaan kristillinen uskontokunta, kuten ortodoksisuus ja luterilaisuus ei ollut merkittävä ihmisiä toisistaan erottava tekijä. Myöskään se ei ollut yhdistävä tekijä itämerensuomalaisille kansoille. Nykyaikana tätä luterilaisten ja ortodoksien eroa on joskus korostettu. Ehkä tässä on harhaanjohtavasti asetuttu ennemminkin pappien kannalle, jotka vastustivat vääräuskoisiksi katsomaansa kirkkoa.

Esimerkiksi inkeriläiset kylät olivat uudemman tutkimuksen mukaan monikulttuurisia ja tasa-arvoisia (Andrei Kalinitchev). Tiedämme että Inkerissä ja Metsäpirtissä luterilaiset ja ortodoksit elivät sulassa sovussa keskenään.

Mitä siis on tuo kalevalaisuus? Se on itämerensuomalaista kansanperinnettä, jota uskontotieteessä kuonnehditaan ”synkretistiseksi” kansanuskoksi ja kansanhurskaudeksi. Kalevalainen kansanperinne oli juurtunut ihmisiin kristinuskoa syvemmälle, vuosisatojen ja vuosituhansien aikana. Kristillisyys sen sijaan koettiin vieraampana, ei niin merkityksellisenä ja pinnallisempana, eikä pakkokäännytys ole muutenkaan tehokas keino ”sivistää” ihmisiä. Ihmisten täytyi silti näytellä kristittyä pintapuolisesti. Runonkerääjät Inkerissä ovatkin kertoneet, että pappien lähdettyä kylältä ihmiset jatkoivat perinteisiä tapojaan. Samaa kirkkoherrat olivatkin valittaneet tuohon mennessä jo vuosisatoja, esimerkiksi Rooman Paaville lähettämissään kirjeissä.

Kalevalaisuus on elämäntapa

Kalevalaiset riitit ja myytit perustuivat ikiaikaiseen käytännön elämään sekä elinkeinoihin ja olivat sidottuja vuodenkiertoon sekä astronomiaan. Kyseessä oli kokonainen elämäntapa, johon liittyvään yhteisöllisyyteen johon oli helppo samaistua. Kansanperinne on yhdessä elämistä; vastakohtaisuutta sekä luterilaisten että ortodoksipappien saarnaamille vieraalta tuntuville opinkappaleille, joilla pyrittiin luomaan keinotekoisia rajoja ja eripuraa sulassa sovussa elävien ihmisryhmien välille.

Synkretismi tarkoittaa uskonnollisten elementtien omaksumista osaksi omaa maailmankuvaa. Kansanuskon määritelmä onkin juuri se, että luonnonuskontoon sommiteltiin kristillisiä (sekä luterilaisia että ortodoksisia) elementtejä. Tämä tehtiin kuitenkin noudattaen esivanhemmilta periytyneen ikivanhan tradition sisäistä logiikkaa. Periaate on saman kaltainen kuin suomen kielen kehityksessä; se on satojen ja tuhansien vuosien aikana omaksunut itseensä satoja vieraskielisiä sanoja, mutta silti säilyttänyt oman sisäisen logiikkansa ja identiteettinsä. Tietysti kaikki kielet kehittyvät näin. On paljon vaikeampaa vaihtaa koko kieli, kuin omaksua vanhaan kieleen uusia sanoja.

Käytännössä synkretismi näkyi vaikkapa siinä, että luterilaisilla on ollut kodeissaan ortodoksiseen perinteeseen kuuluvia ikoneita ja alttareita, eikä eri uskontokuntaan kuuluminen ollut välttämättä este avioliitolle, eikä varsinkaan kummeina olemiselle. Kalevalaiset kansanrunot ja kristilliset pyhimyslegendat välittivät pohjimmiltaan armollisuutta ja eettisyyttä, joka yhdisti ihmisiä heidän virallista uskontokuntaa syvemmällä tasolla:

…kohtele toista ihmistä kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan…

• Inkerikot, setot ja vatjalaiset, Kansankulttuuri, kieli ja uskomusperinteet, Kallio, Grünthal, Saressalo

…tai kuten runonkerääjä J.Länkelä vahvistaa:

”…laulut pysäyttävät heissä rehellisyyden hengen.. ellei virtten neuvoja ja nuhteita löytyisi… sitten hukassa olisivat. Vanhain neuvot pysyttävät heissä hempeyden tunnon, sillä sen rikottua lauletaan joku vanha virsi… Kauheampaa rangaistusta tuskin lienee, kuin kujalle kokoontuneiden neitoin parjausvirsi.”

Kalevalainen kansanperinne ei siis ollut mielivaltaista, sisäisesti epäjohdonmukaista tai eettisesti selkärangatonta. Päin vastoin, se oli sisäisesti looginen ja eheä luonnonfilosofia. Se myöskin erosi esimerkiksi selkeästi savakoiden luterilaisuudesta ja tavasta omaksua uusia asioita helpommin.

Kansanperinteeseen saattoivat sulautua ainoastaan ne elementit, jotka sopivat pohjimmiltaan johdonmukaiseen logiikkaan ja eettiseen arvopohjaan. Näihin sopimattomat elementit puolestaan torjuttiin, kuten esimerkiksi uskontotutkija Lauri Honko on todennut yleisesti SU-kansojen traditioista. Tuo kansanperinteen synkretismiin taipuva luonnonfilosofia ja logiikka on se perinteen ydin, mitä kutsun kalevalaisuuden sisäiseksi traditioksi.

Aikoinaan tiukoista identiteettirajoista huolimatta on mielestäni lopulta ollut viisasta hyväksyä kaikkia meitä yhdistävä suomalaisuus kansallis-identiteetiksi. Parhaimmillaan se on tehty juuria unohtamatta. Se jos mikä, on mielestäni tärkeintä mitä esivanhemmiltamme voimme oppia. Kansan täytyy aina pitää yhtä.

Karjalaisten sukunimien perinne

Karjalaisuuteen kuuluu myöskin kenties maailman vanhin tavallisen kansan sukunimijärjestemä. Tavanomaisesti nimi siirtyy eteenpäin isän puolen suvulta ja isä on suvun pää. Perinteen mukaan ihminen voi kuulua vain yhteen sukuun. Perhe, suku, kihlakunta, pitäjä ja seura ovat vanhoja liittoja ja yhteisöllisen järjestäytymisen perustekijöitä. Niin turkis- kuin kaskikulttuurinkin aikana yhteisten nautinta-alueiden ja saaliin käytön ja jaon perustana on ollut osa- ja eräsopimukset, sekä luotettavuus; pito.

Karjalaisille on tyypillistä suvun syntytarina. Esi-isät ovat tarinoineet lapsilleen ja lapsenlapsilleen kansantarua, jonka mukaan veljekset olivat mukana rakentamassa ensimmäistä kirkkoa Karjalan Antreaan. Tarinan mukaan he saivat Olkinuora sukunimen palkintona kädentaidoistaan, sekä kirkonkellon nostosta olkisen nuoran avulla.

Toki huomionarvoista on myöskin se, että juuri samoilla seuduilla runoarkistojen tärkein nuoranpunontaruno esiintyy runsaampana kuin missään muualla Suomessa tai Karjalassa.

Olkinuoran kylässä on ollut monia hiisiä, esikristillisen perinteen pyhiä paikkoja, jotka olivat ikään kuin vastineita myöhemmille kirkoille. Hiisissä on voitu toimittaa esimerkiksi antimien antoa luonnonhaltijoille ja Ukolle. Paikka nimettiin sukunimen annon yhteydessä Olkinuoran kyläksi.

Suvun keskuudessa Olkinuoraa on verrattu toisesta päästään kasvavaan ylisukupolviseen jatkumoon ja nuoran säikeitä yksittäisiksi suvun jäseniksi. Tarinaperinteet kantavat mukanaan esikristillistä identiteettiä, kotiseuturakkautta, isänmaallisuutta, sekä neuvokkuuden ja sopeutumisen henkeä; Kun kirkko kielsi runot ja mustamaalasi hiidet, suvun esi-isät sopeutuivat tilanteeseen, sekä tunnistivat ja omaksuivat sen hyvän mitä uusi kulttuuri tarjosi. Silti tähän päivään saakka on kannettu kunnialla tietoisuutta omasta alkuperästä.

Varhaisimmat tiedot

Sukuvaakunan käytölle on saatu käyttölupa tähän artikkeliin.

Olkinuorista kertova vanhin kirjalähde J.W. Ruuthin kirjoittama Wiipurin kaupungin historia vuoteen 1617 mainitsee tilikirjojen mukaan Viipurissa olleen Olkinuoria jo 1400- luvun lopussa ja 1500-luvun alussa. Olkinuora lyhentyi Nuoraksi Metsäpirtissä vuonna 1688 helpottamaan silloista ulkomaankauppaa ja kielimuuria. Suvun vaiheista ja sukututkimuksesta on tehty sukukirja Olkinuoran sukuseuran toimesta. Kirjan on koonnut pääasiassa Keijo Olkinuora. Sukuvaakunan on suunnitellut heraldikko Kaj Kajander ja sen omistaa Olkinuora sukuseura. Vaakunassa on punaisessa kilvessä kolme kultaista tyvestä nousevaa tähkäpäistä olkea ristissä ja risteyksessään palmikoituen.

Suku jakautuu kolmeen osaan, joita kolme olkea kuvaavat:

• Antrean Olkinuorat

• Kaukolan Olkinuorat

• Sakkolan/Metsäpirtin Nuorat

Suvun perinteentaitajien suhde kalevalaiseen runouteen

Olkinuora & Nuora suvuilta on kerätty kansanrunoja, tarinoita, taikoja, arvuutuksia ja myöskin muuta kansanperinnettä. Perimätiedon mukaan sinnikkyys, ahkeruus, neuvokkuus, oma-aloitteisuus, huolenpito, kauneus, ilo, käsityötaidot, luonnonparannustaito ja tietäjyys ovat olleet tyypillisiä ominaisuuksia.

Varmuudella Metsäpirtin Nuorien runoja en ole löytänyt Kalevala-eepoksista. On kuitenkin selvää, että kiitos kalevalaisesta kansanperinteestä kuuluu käytännössä jokaiselle, joka eli kansankulttuuria laulupitäjissä ja kylissä, sekä siirsi perinnetietoa eteenpäin. Pitäjä-kulttuuri runolauluineen, perinteineen, taikoineen, tietoineen ja taitoineen yhdisti ainakin eräissä tapauksissa niin ortodokseja kuin luterilaisia.

Kaikki runonkerääjät, kuten vuoden 1847 stipendiaattikerääjät, eivät ottaneet läheskään kaikkien runolaulajien nimiä ylös, joten on luonnollista todeta myös se että kalevalaisissa runoissa kuuluu runoseutujen kollektiivinen ääni.

Mie kyselin kyyhkyseltä,
Tipaselta tiijustelin,
Kumpaa on parempi eleillä,
Tyttönä ison kotona
Vai miniänä miehelässä.
Tijainenkin leksahutti,
Kyntö-rastas raksautti:
Tyttön on paremp eleillä
Kun miniänä miehelässä.

Nuora, Metsäpirtti, SKVR

Etelä-Karjalan kansanrunous eli rikkaimpana juuri sukusijoillamme Laatokan rantakaistaleella, Pyhäjärven, Raudun ja Metsäpirtin pitäjien alueilla. Niistä on tallennettu valta-osa Etelä-Karjalan vanhimmasta kansanrunoudesta, erään laskutavan mukaan 5700 runotoisintoa eli 40% kaikista Etelä-Karjalan runoista. Alueelta tallennettuja vanhimpia runoaiheita ovat muun muassa Iso härkä, Iso tammi, Kantele-jakso, Kojosen pojan kosinta, Kultaneito, Kuolinsanomat, Maailman synty, Veneenveisto ja laivaretki, Venepuun etsintä ja Väinämöisen polvenhaava. (Eteläkarjalan vuosikirja 2003 - Mikko Europaeus). Tärkein alueen runonlaulajasuku on kiistatta Waski-suku, jonka tunnetuin laulaja oli koko Suomen eniten runoja antanut Larin Paraske.

Runonlauluperinteen rikkautta kyseisellä alueella on yritetty selittää monin eri tavoin, kuten asutuksen muinaishistorialla sekä rajaseudulla kouliintuneella ja synkretistisesti rikastuneella kulttuuri-identiteetillä.

Ruotsin ja Venäjän raja jakoi Karjalan viisi kertaa 400-vuoden aikana. Karjalan vaakunassa on kaksi miekkaa: lännen suora ja idän käyrä sapeli. Niiden välissä korpisissa kodeissaan esivanhempamme yrittivät säilyttää identiteettiään ja kultuuriaan melkoisella sitkeydellä ja sisulla läpi monien sotien ja vainojen.

Metsäpirtin nimestäkin kerrotaan karjalaisille tyypillistä alkutarinaa: sen kerrotaan alkaneen satoja vuosia sitten vihollisjoukkoja metsään paenneen soturin paikalle rakentamasta ensimmäisestä piilopirtistä. Tuo piilopirtti nimettiin Metsäpirtiksi.

Perinteen harjoittaja/tutkija

Itse olen elänyt ja kasvanut Suomessa ja puhun äidinkielenäni suomea ja identifioidun väentietoiseksi, etnisesti suomalaiseksi, 1/4 karjalaiseksi. Lapsuudestani saakka on elämässäni ollut mukana runsaasti suomalais-karjalaisiin perinteisiin elinkeinoihin liittyviä elementtejä. En ole koskaan tuntenut juurtuneeni materialistiseen kilpailuyhteiskuntaan, siltä osin kun se perustuu pelkkään kaupunkilaisuuteen, viihteeseen, juurettomuuteen ja kunniattomuuteen. Tottakai varsinaisen länsimaisen sivistyksen perustassa on arvostettavat länsimaiset viisausperinteet, mutta niiden traditio on eri asia kuin länsimainen purkkapop- viihdekulttuuri.

Tärkeimpänä seikkana itselleni vanhojen perinteiden jatkamisessa on jokamiehenoikeudet, luonnonmukainen ja mahdollisimman kemikaalivapaa elämäntapa, luonnonmukainen terveydenhoito, lähiruokakulttuuri, sekä arvostus kalastus-, metsästys- ja keräilyperinnettä kohtaan, joihin identiteettini ja omakohtainen kokemukseni kansanperinteen hengestä perustuu.

Yksi tärkeä tapa jolla nykyajassa ilmennän vanhaa perinnettä on itämerensuomalainen ruokakulttuuri, villiyrtti- sekä holistinen luonnonparannusperinne, jonka perusta on tieto sairauksien alkusyistä. Länsimainen materialistinen lääketiede puolestaan on liian allopaattista ja pinnallista, eikä se perustu holistiseen ihmiskuvaan.

Uskontotutkimuksessa Ägräksen merkitys on joskus supistetaan vain erityisten vihannesten mielikuvitukselliseksi haltijaolennoksi. Usein käsitykset esivanhempiemme kulttuuriperinteestä ovat aliarvioivia, naivistisia ja lapsellisia. Ägräs on kokonainen elämänfilosofia, jonka symboli on vuodenkiertoa merkitsevä pyhä aurinkoristi ja neljä vuoden taitekohtaa, jota ei voi ymmärtää jos haluaa säilyttää länsimaiseen paremmuudentunteeseen perustuvan akateemisen tarkastelutavan.

Filosofisesti Ägräs kattaa koko Suomen maaseudun hyvinvoinnin, Suomen huoltovarmuuden, laadukkaan luomulähiruoan ja laajennettun omavaraisuuden käsityksen. Ägräs edelleenkin suojelee rajoja, mikä yrittäjän näkökulmasta merkitsee muun muassa perustuslaillista elinkeinonharjoittamisen vapautta, lääketieteellistä itsemääräämisoikeutta, sekä mielipiteen-, sanan- ja uskonnonvapautta. Edistän myös tietoisuutta Kalevalan karjalaisesta alkuperästä, sekä Karjalan kielen asemaa, josta olen välillä kirjoittanut poliitikoille.

Olen oppinut muilta karjalaisilta suvuilta ja käynyt useita tärkeitä keskusteluja joidenkin kalevalaisen suullisen perinteen taitajien kanssa. He ovat kertoneet minulle, että kalevalainen perinne on Euroopan vanhimpiin kuuluva traditio. Siitä muovautui myöskin 1800-1900 lukujen taitteessa suulliskirjallinen mystinen perinne Viipurissa ja sen lähiympäristössä, sekä Suomessa. Olen oppinut paljon myöskin kyseiseltä perinteeltä.

Olen lisäksi Nuora suvun ja sukuseuran perinnetietojen tutkija ja tiedonkantaja. Olen kerännyt ja tutkinut perinnearkistoista julkaistuja ja julkaisemattomia Nuoran suvun runoja, taikoja, arvuutuksia ja tarinoita. Etsin, kerään ja tutkin myöskin laajemmin sukuun ja äyrämöisiin liittyvää perinnetietoa muista mahdollisista lähteistä. Tutkin esimerkiksi Nuora-suvun kotipitäjän Metsäpirtin kalevalaista kulttuuriperinnettä laajemmin, lähestyen sitä erityisesti tieto- ja viisausperinteen näkökulmasta. Olen tehnyt yhteistyötä esimerkiksi eräiden Waski suvun sukuseuran jäsenten kanssa haastattelemalla heitä, sekä tutkimalla heidän julkaisemia runokirjoja. Erityisesti Waski suku on käyttänyt kansankulttuuristaan ilmaisumuotoa ”kalevalainen kulttuuri”. Monet kalevalaiset ovat ylpeitä siitä, että ovat voineet auttaa luomaan vahvaa kulttuuriperustaa suomalaisuudelle.

Unescon aineettoman perinnön suojeluohjelman innoittamana pyydänkin, että mikäli sinulla on aiheeseen liittyvää perinnetietoa, niin voitko laittaa niistä minulle sähköpostia osoitteeseen info@saminuora.com? Kiitos!

Tahdomme oppia tuntemaan juuremme, mutta tahdomme myös katsoa tulevaisuuteen ja olla mukana rakentamassa uutta ja parempaa maailmaa. Monokulttuurin sijaan me suojelemme kulttuurin ja luonnon monimuotoisuutta. Siksi suojelemme myöskin lähituotantoa, laatua, alkuperäisyyttä, käsityöläisyyttä ja taidetta, sekä suomalais-karjalaisen kulttuurin ja juurien tutkimus- ja elvytystyötä.

- Sami ja Unto Nuora-