Jumala
Ilmatar Robert Wilhelm Ekmanin maalauksessa (1860)
Ilmarinen ja Indra
Indoiranilaisista kielistä on saatu uralilaisiin kieliin lainasanoja jo uralilaiseen kantakieleen noin 4000 vuotta sitten, ja nykysuomen mytologisesta sanastosta osa on indoiranilaista alkuperää. Sanat on lainattu nykysuomea edeltäviin kantakielivaiheisiin. Esimerkiksi suomen jumala, taivas ja sampo ovat indoiranilaisia lainasanoja. Yhden etymologisen selityksen mukaan Veda hymnien jumalan Indran nimi on tullut suomalais-ugrilaisesta sanasta Ilma tai Ilmari. Suomessa Jumalan yhtenä henkilöitymänä on pidetty Seppo Ilmarista.
Rigvedassa Indran haastaja on Vrtra ja kalevalaisessa mytologiassa Ilmarisen haastaja on Pohjan Akka. Tämä tarinaperinne palautuu maailman vanhimpaan satuun ja uskonnolliseen tarinaperinteeseen sepästä ja paholaisesta. Mielestäni näissä on kyse saman tradition eri “murteista”.
Jumala sanan merkityksestä
Sana Jumala esiintyy kaikissa suomen lähisukukielissä. Itämerensuomalainen Jumala-nimi on karjalassa Jumala, vepsässä Jumal, Gumal, lyydissä D’jumal, vatjassa Jumala, virossa Jumal, Jummal, liivin Jumàl, lapissa Jummel, Jupmel, Ibmel, Jimmel. Samojedeilla on ollut käytössä nimitys Jum ja Num, joka merkitsee taivasta. Eri kielissä Jumala on merkinnyt taivasta, taivaan tulta, taivaallista suojelushenkeä, taivaan jumalaa, taivaan valtiasta, taivaan isää, päivää, täyttä, iankaikkisuutta, kaikkivaltiuutta, päämiestä, joka siis tarkoittaa korkeinta absoluuttista olentoa ja kaiken luojaa.
Ersän ja mokšan kielissä jon- on alkuosana salamaa tarkoittavissa sanoissa, joiden jälkiosa tarkoittaa tulta. Marin kielen jumo tarkoittaa taivasta ja ylijumalaa.
Kyseessä on hyvin vanha laina arjalaisesta eli indoiranilaisesta kantakielestä, joka kehittyi vielä vanhemmasta indoeurooppalaisesta kantakielestä, ja jota edustaa sanskrit. Sanskritissa dyumán tarkoittaa kirkasta, loistavaa ja hienoa, ja sanalla kuvataan Indra-jumalaa.
- Kotimaisten kielten keskus, Klaas Ruppel
Ensimmäinen kirjallinen maininta Jómalista löytyy Snorri Sturlusonin kertomuksesta koskien suomalais-ugrilaisia bjarmeja. Lappalaisilla 1600-luvulle säilyneen vanhan kertomuksen mukaan myös suomalaiset kunnioittivat suuresti esi-isäänsä Iumia eli Iumania, josta vielä 1700-luvun perimätiedon mukaan molemmat käyttivät myös nimeä Jumi ja Jumo.
Ykseysfilosofiassa Jumalalla on rajaton määrä eri aspekteja. Oma näkemykseni suomalaisesta luonnonuskosta ja jumalkäsityksestä ei ole animistinen, vaan perustuu ykseysfilosofiaan, eli se on monistinen ja idealistinen. Todellisuuden perusta on yksi tietoisuus, kosminen mieli, tai vaikkapa henkinen ykseys, riippuen valitusta ilmaisutavasta. Se, millä nimellä kukin haluaa luojaa kutsua on jokaisen henkilökohtainen asia. Näkemykseni mukaan muinaissuomalaiset ovat joka tapauksessa aina suhtautuneet asiaan näin.
Jumala on sekä alkuolento että kuoleman valtias
Kansanrunoissa alkumunat hajoavat moniksi murusiksi, joista maailma luodaan. Muinaisskandinaavinen Ymir on alkuolento, jonka kuoltua sen lukuisista ruumiin osista muodostuu maailma: “Ymirin lihasta luotiin maa, verestä meri, luista vuoret, tukasta puu ja pääkallosta taivas.”. Saman myytin muissa versioissa alkuolento tai esikosmos jakautuu kuitenkin vain kahteen osaan: taivaaksi ja maaksi, toisin sanoen maa-ilmaksi. Mytologisessa alkuolennossa ovat siis molemmat puolet ennen sen jakautumista, mitä kuvaa alkuolennon merkitys kaksihahmoinen tai kaksisukupuolinen.
Latvialaisten Jumis on säilyttänyt alkuperäisen kaksihahmoisen merkityksen, mikä näkyy esimerkiksi viljankorjuujuhliin liittyvissä daina-lauluissa. Latvialaisten huomattavin elonkorjuun yhteyteen liittyvä tapa on rukiin tai vehnän kaksoistähkän talteenotto. Sen esiintyminen pelloilla on merkki tähkien rikkaudesta ja runsaudesta. Jumin näkyvä symboli on siis kaksoistähkä, tai vaihtoehtoisesti vaikkapa kaksi yhteen kasvanutta puuta.
Suomalaisten nauriinnostomenoissa alkuolennon symboli puolestaan on kaksi yhteen kasvanutta naurista, joka seremoniallisesti viedään nauriskuoppaan syyspäiväntasauksen aikaan. Yhteenkasvaneet nauriit symboloivat sadonkorjuun aikaan ‘aloittajaa’. Kyseessä on siis maanviljelyyn liittyvä alkuemo-alkuisä.
Kaksihahmoiseen Jumiin liittyy myöskin kuoleman merkitys. Kansanperinteessä Jumi ampuu nuolia, jotka aiheuttavat äkillisen kuoleman. Puunkaivajiin kuuluva jumilaji tupajumi on puolestaan nimeltään kuolemankello (Hadrobregmus pertinax) joka on saanut nimensä Jumista. Tupajumi on kovakuoriainen, jonka elinympäristö on laho puu. Kun se houkuttelee toista sukupuolta luokseen takomalla siipikilpiään, sen sanotaan ennustavan kuolemaa. Nakuttavaa ääntä pitävällä kuolemankellolla on kansanperinteessä myös sepän atribuutti. Sen toukkavaihetta kutsutaan tuonen toukaksi. Anobium pertinaxin merkitys on muuallakin Euroopassa käsitetty kuoleman enteeksi.
Samaan etymologiseen sanaryhmään kuuluvat aasialaisen ja iranilaisen uskontoperinteen Yama ja Yima eivät ole ainoat tunnetut kuoleman jumalat, vaan myös suomalainen Jumi merkitsee elämän ohella kuolemaa. Martti Haavio on tarkastellut Jum sanaryhmän merkityksiä monissa eri uskontoperinteissä ja selostanut niiden yhteyksiä kuolemaan, kirjassaan Bjarmian vallan kukoistus ja tuho.
Jumalan juhla ja jumin merkitys
Oulun seudulla Jumalan juhla on kekrinä nuorison viettämät Jumin häät, eli elinkeinovuoden taitteen juhla ja jakoaika, jolloin vanha vuosi kuolee ja uusi vuosi alkaa. Tällöin kuolleet tulevat lähelle tämänpuoleista. Jumin häihin liittyy vertauskuvallinen, jännitteinen ja kielletty seksuaalisuus ja ryhmässä vietetty yö, Jumin valvominen. Seksi Jumin häissä on tabu, koska vanhan vuoden kuoleman ja uuden vuoden syntymän kohtaaminen on pyhä ja siksi hyvin vaarallinen ajankohta. Siksi nuorten juhlaan liittyy ehkä hiukan kapinallisessa hengessä yhdessä yöpyminen rinnakkainmakuussa, eli jumissa. Jumissa makaaminen tarkoitti sukupuoliyhteyttä ilman liikettä. Jumin häihin liittyy toisaalta se, että toisistaan pitäviä pareja ei päästetty nukkumaan vierekkäin, mutta toisaalta myös se että rakastavaiset ja ihastuneet etsivät lemmenleikkejään varten varjo- ja piilopaikkoja.
Olla jumissa tarkoittaa olla kiinni; olla sitoutuneena toinen toiseen. Jumalan ja Jumin kaksoismerkitys selittää taivaan ja maan, hengen ja aineen, sekä elämän ja kuoleman erottamatonta yhteensitoutuneisuutta, feminiinin ja maskuliinin suhdetta. Jumin juhla vastaa kristillisen perinteen pääsiäistä, Jeesuksen ylösnousemusjuhlaa, joka vielä pitkään keskiajalla oli myös uudenvuodenjuhla.
Juhana Kainulainen saneli vuonna 1828 Elias Lönnrotille Karhun synnyn:
Juumin Ukko, Juumin Akka,
Juumin entiset eläjät;
Rusko mullasta ruvennut,
muista Murrin syntyneksi,
pahan karren kasvanneksi,
Pohjolan pitkässä perässä,
Suomen suuressa salossa,
Lapin maassa laukiassa.
Väinämöinen ja Pohjanneito, Robert Wilhelm Ekman 1861
Martti Haavio kirjoittaa:
“Kun idän ja lännen lähetyssaarnaajat saapuivat itämerensuomalaisten kansojen luo tuomaan kristillistä sanomaa, he kohtasivat täällä Jumalan. Nimi ei ollut katteeton. Jumalalla oli valmiina samanlaatuisia funktiota kuin kristinuskon jumalalla…. heillä (lähetyssaarnaajilla") ei tosiaankaan ollut vaivaa perusasian selvittämisessä; monet niistä tunnettiin ennestään. Käännyttäjät eivät kohdanneet primitiivistä kulttia. He kohtasivat Jumalan kultin. … Jumala ei väistynyt, vain riitit väistyivät ja vaihtuivat uusiksi.”
Jumala ei ole mies eikä nainen, mutta alkuperäisissä uskontoperinteissä hänet on esitetty molempisukupuolisena tai sitten sekä miehen että naisen vertauskuvan kautta. Esimerkiksi intialaisessa perinteessä Shiva ja Shakti sekä Purusha ja Prakriti merkitsevät jumalan rajatonta ja jumalan rajallista aspektia. Näkyvä todellisuus eli Shakti merkitsee voimaa. Suomessa vastaava termi on tietenkin Väki, joka on Väen Emosen voima. Suomalaistenkin Jumala on aina ollut Alfa ja Omega, Maa-Ilma, Taivaan Isä ja Maan Emo, Juumin Ukko ja Juumin Akka, ensimmäinen ja viimeinen, kaiken luoja ja kaiken päättäjä, elämän ja kuoleman vallitsija. Jumala on ikuinen paluu, joka ihmisen muodon ottaakseen luopuu kuolemattomuudestaan, voidakseen saavuttaa kuolemansa kautta jälleen kuolemattomuutensa.
Jumala Vedisen viisausperinteen mukaan
Ensimmäinen askel lähemmäs jumalaa on herättää sisällämme sielun tuli ja sisäinen gurumme Ishta Devata. Ishta tarkoittaa ‘omaa valintaa’, mikä tarkoittaa sitä, että yhtä ainoaa oikeaa Luojan persoonallista olomuotoa ei ole olemassa. Jokainen kokee ja näkee jumalan oman persoonallisuutensa, omien tarpeidensa ja oman sisäisen gurunsa kautta. Jumalan nimen ja ulkomuodon tunnistaminen ja valinta tapahtuu jokaisen omassa sydämessä. Yhdelle se on Vishnu, toiselle Shiva, Shakti, Buddha, Jeesus, Väinämöinen, Aurinko, tuli, meri, tai vaikkapa kuva edesmenneestä opettajasta. Ishta Devataa ei kuitenkaan tule sekoittaa elävään valaistuneeseen opettajaan, Guruun, eikä myöskään ihmisen sieluun Atmaniin.
Valittuamme oman Ishta Devatan ilmentämään sisäistä guruamme, Mestaria, ruokimme ja kasvatamme tätä sielumme tulta, jotta se voi polttaa pois kaikki epäpuhtaudet ja myrkyt mielestämme, sydämestämme ja sielustamme. Sisäinen Mestarimme on mielellemme tarkoitettu korkein mahdollinen ihanne, jonka tehtävä on johtaa harjoittamisen kautta meidät takaisin alkuperäiseen kosmiseen valoon, Itseen (Atman). Itse kosminen valo tai absoluutti on persoonaton. Persoonallinen Ishta Devata on siis sisäisen joogan portti persoonattoman jumalan luokse, sillä persoonaton ja vailla atribuutteja oleva tietoisuus ei voi olla käytännöllinen ihanne.
Lue myös artikkeli Veda
Lähteitä:
Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas: Suomen kansankulttuurin kartasto 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 587. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994
Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 24. painos (1. laitos 1950). Helsingissä: Otava, 2007
Laitasaari.fi - Jumin häät
Martti Haavio, Bjarmian vallan kukoistus ja tuho
Kielipankki: Jumala
Wikipedia Jumi
Wikipedia Jumis
Wikipedia Jomali
